kohta jo pois

hoi hoi!

Viikko numero 12 takana. Sunnuntai-iltaa istuskelen tässä Kilimanjaron lentokentällä. Iloinen yllätys on, että kentällä on netti ja kaikki! Pidemmittä puheitta päästän jälleen vierailevan tähden puhujan penkille. Veljeni Juho tarjoaa tämän kertaisen tekstipläjäyksen. Hups.. ja kone jo kurvasi tuohon nokan eteen joten kuvia tulee ehkä jälkikäteen, tai sitten saatte tulla katsomaan ihan paikan päälle.

Haloo, Juho täällä, kuuluuko ?!

Tervetuloa lukijat Tanelin blogin pariin. Minä, Juho, tällä kertaa kirjoitan vierailijan ominaisuudessa ja kerron teille Afrikasta.

Viikko sitten keskiviikkona aloitin pitkän taipaleen veljen ja muun perheen luo. Kajaanista Helsingin, Amsterdamin ja Dar Es Salaamin kautta Zanzibarille kesti kolme kokonaista vuorokautta. Pole pole. Vihdoin lauantai aamuna lähestyin Zanzi-saarta lautalla ja kohta jo jälleen näkeminen muiden muumien kanssa oli käsillä. He lensivät suoraan Moshilta Zanzibarille nyt olimme valmiita aloittamaan lomailun.

Riemukkaan reunionin jälkeen lähdimme Tanelin junailemalla autokyydillä kohti maustefarmia. Siellä näimme kuinka mm. pippuri, kaardemumma, kinkeri, jaakonhedelmä sekä neilikka kasvaa. Puissa ja pensaissa, totta on. Ihailimme näitä ihmeitä parin tunnin ajan ja voimat alkoivat loppua. Ei hätää, kohta oppaamme Mubarak jo vei meidät ison jätkän kotiin, olohuoneen lattialle syömään maittavaa lounasta.

Maustefarmilla opiskeltuamme hyppäsimme takaisin autoon ja kuski ajoi meidät Matemwen kylään ja majoitukseemme Villa Kivaan. Ja olipa se kiva paikka. Hieno ja kallis, tunsin itseni erityisen kunnolliseksi ihmiseksi uima-altaan reunalla sähisevää drinkkiä juodessani ja aurinkolasien läpi katsellessani. Villa Kivassa olimme neljä yötä ja kolme kokonaista päivää joten paikka ehti tulla tutuksi. Meren ranta oli parin kymmenen metrin päässä joten uimakeikkoja suoritimme sekä altaalla että meressä. Ranta oli leveä ja kaunis valkoisine hiekkoineen sekä palmuineen.

Anni, isi, Taneli ja minä kävimme yhtenä päivänä snorklailuretkellä. Ajelimme veneellä mr. Spectren yksityissaaren kupeeseen jossa sukeltelimme delfiinien, merikurkkujen ja torvensoittajain seurassa. Mr. Spectre on James Bondista tuttu ilkeä mies. Hän oli tosiaan vuokrannut lähisaaren omaan käyttöönsä jossa ilmiselvästi rakenteli helvetinkonetta tai jotain muuta aurinkoenergialla toimivaa häijyä juonta. Oppaamme varoitteli rantautumasta saarelle joten kiersimme sen syljen mitan päästä. Snorkkelireissun väliin jättäneet äiti ja Vesa keksivät sillä aikaa hyvää tekemistä Villa Kivassa. Vesa toteutti haaveensa ja oli lomalla kuin hillo tortussa, äiti luki Helsingin sanomia ja keräsi voimia.

Muina päivinä emme hirveästi tehneet mitään. Tyypilliseen päivään kuului aamu-uinti, aamupala, vapaata vötkyämistä, lounas, drinkit uima-altaalla, vapaata vötkyä sekä suihku, pre dinner drinks jonkun huoneessa (omia juomia totta toki), illallinen, iltauinti ja nukkumaan.

Kohelsimme paljon. Isillä oli joka päivä uudet uimahousut. Kaikki ravintolatilaus tilanteet olivat villiä kaaosta joista kukaan ei tajunnut mitään ja sitten jännitettiin että minkälaista ruokaa tulee kellekkin. Yleensä ruoat tosin tulivat tilausta mukaillen. Hirnuimme sekä eledhdimme Villa Kivan henkilökunnan ja muiden asukkaiden riemuksi niin että usein ajattelin meidän olevan kuin muumiperhe Muumit Rivieralla-elokuvassa. Mutta hyvin se meni ja Taneli yleensä selvitti tilanteet puhumalla swahilia paikallisille, joka oli taattu jäänmurtaja.

Tämän viikon keskiviikkona lähdimme sitten pois Zanzibarilta. Äiti, isi, Anni ja Vesa suuntasivat Dar Es Salaamin lentokentälle josta he jatkavat pitkälle kotimatkalle takaisin Suomeen. Minä ja Taneli majoituimme yhdeksi yöksi eteläisen pallonpuoliskon vetelimpään hotelliin, Riverview Hotel ja tänä aamuna nappasimme bussin kohti Moshia. Täältä bussin kyydistä nyt kirjoitan, neljä ja puoli tuntia on matkaa tehty ja viidestä seitsemään tuntia vielä matkaa jäljellä. Moshissa minä olen vielä yhden yön ja lähden sitten lentämään kohti Suomea. Taneli jää Moshiin vielä pariksi päivää pitämään läksiäisiä, pikkujouluja ja muita tilaisuuksia. Hyvin täällä on lomailtu ja vähän joskus reippailtukkin. Moikat kaikille terveisin Juho !

Moikka vaan ja Suomea kohti. Enää ei tule tekstiä tähän blogiin joten kiitos lukijoille ja nähääs! Terveisin Taneli!

Hyvät terveiset!

Heippa rallaa..

Viikko numero 11. on ohi. Viikkoon kuuluu kaiken moista! Kajaanin jengi on täällä!, elukoita.. paljon elukoita ja kohti vielä klämpimämpää.

Työt on nyt tehty ja on luvassa matkan lomailuosa! Perhe saapui maanantai-iltana myöhään. Maanantain ja tiistain aikana tutustuimme Afrikan menoon ihan Moshissa. Maanataina perhettä odotti kierros kylällä. Kävimme tutustumassa minun työpaikkaan ja ihan normaaliin moshilaiseen arkeen. Oppaana toimi iki-ihana Louis! Keskiviikkona jo jatkettiin ihan muihin lomailuhommiin.

Takapuoli

Lomailuosan erikoisbloggarit Tuija, Simo, Anni ja Vesa pääsevät tällä kertaa vauhtiin niin kuvallisesti, kun tekstillisesti. Tapahtumat sijoittuvat Moshin länsipuolella sijaitseviin eläintenkatselupuistoihin. Jep jep.

 Näkymät kuin Tarzan elokuvasta – sanoi Simo kun Ngorongoro kraaterin näki.

Kraateri ja jengi!

Kirahvilla on pitkä kaula. Ja ihan oudot kylkikuviot. Siinä se jauhaa yläoksilta riipimiään lehtiä. Kyljessä sellaiset sekalaiset neliöt, niin kuin ne lumihiutaleet mitä jouluksi askarrellaan ikkunalle. Ja joulusta puheen ollen, nyt marraskuussa täällä kukkii joulupuu. Kaunis auringonvarjon mallinen puu, jakaranda, jonka punaisten kukkien alla paikalliset jäähdyttelevät varjossa.

Täplikäs eläin.

Mutta puista viis, kun näitä eläimiä on niin paljon. Monet Afrikan kävijät tavoittelevat BIG 5 bongausta. Siihen eläinvalikoimaan kuuluu norsu, sarvikuono, leopardi, vesipuhveli ja leijona. Sarvikuono taitaa niistä olla kaikkein harvinaisin. Myös leopardi on vaikeasti nähtävissä. Vaan kuinka kävi Kajaanin delegaatiolle, jonka ennakko-odotukset olivat, että ”Jos nyt jotain eläimiä näkisi, tai ainakin maisemaa ja puita”. No, kaikki viisi eläintä bongattiin. Leopardi, norsu ja vesipuhveli niin läheltä, ettei kiikareita tarvittu. Ja sarvikuono taas näkyi niin kaukaa, että epäiltiin pahvimalliksi. Onneksi otus käyskenteli hieman, jotta oikeaksi eläimeksi voitiin todeta. Huikeaa oli safarilla.

norsu

leijona

leopardi

Vesipuhveli

Sarvikuonojainen

Elehvantin sonta haiskahtaa keskellä savannia. Nyt niitä on jossain lähellä, mutta missä. Miten niin iso elukka voi maastoutua avaraan maisemaan. Sitten keskeltä sateenvarjopuita leyhähtävät isot korvat. Kolme norsua nauttii varjosta kiehuvassa helteessä. Pikkuruinen lapsonen saa moninkertaisen suojan äitinsä mahan alla.

Gilbert on sammuttanut moottorin ja auto liukuu hiljaa lähelle eläimiä. Ne eivät juurikaan välitä pitkin savannia pörräävistä autoista. Norsut vilkaisevat tulijoita ja kääntyvät tyynesti poispäin. Suurin herroista lähtee kohti ja löntystää metrin päästä ohitse. Hui.

Jännitystä ilmassa

nöö nöö nöö

Sana leopardista leviää nopeammin kuin hiekka lentää Ngorongoron aakeassa laakeassa, sillä oppaat pitävät yhteyttä toisiinsa radiopuhelimien avulla. Vastaantulevien kanssa vaihdetaan myös aina sananen: Mambo vipi, missä harvinaisuuksia? Njuri kapisa, mies vastaa ja kertoo missä ne ovat. Sawa sawa, asante sana, ja Gilbert kaasuttaa. Puun lähettyvillä on monta autoa ja isot objektit tähtäävät ylöspäin. Ja toden totta, ylhäällä paksulla oksalla loikoilee leopardi. Laiskana se tuijottaa alhaalla ällisteleviä ihmisiä. Gilbert innostuu silmin nähden. Hänkin kuvaa upeaa eläintä ja kertoo, että näkee ensimmäisen kerran harvinaisen ja aran leopardin niin pitkään ja niin läheltä. Tuijottelemme harvinaisuuden kanssa pitkät tovit toisiamme. On tosiaan kuin olisi lauantai-ilta ja televisiossa Avara vai Ihmeellinen luonto.

Siellä se lötköttelee

-.-

Kikalla kuvia

Tarangiren puisto on suunnaton hiekkainen savanni, jossa puiden lehdet ja ruoho vihertävät jo arasti muutamien sadepäivien elähdyttäminä. Joka puolella käynniskelee valtavasti eläimiä. Yli 8000 norsua asuu Tarangiressa. Mieleen nousee suorastaan raamatullinen ajatus paratiisista.

profiilikuvan paikka

elukoita

Tutkimusmatka on oikea ilmaus tälle lomalle. Hellettä vihmoo. Päiväntasaajan toisella puolen on lämpötila suht eri kuin kotoSuomessa, tähän aikaan vuodesta. Illalla klo 9 vielä 28 astetta celsiusta. Päivällä hipoo neljääkymmentä. Siinä jo mzungulla läski sulaa ja iho ritisee. Rasvaa naamaan ja menoksi.

näin kuuluu elää!

Viikko paketissa seuraavaksi kohti rantoja. Vamos a la playa! tai sinne päin...

hyvin ja terveiset

Hoi hoi!

Viikko kymmenen eli viimeinen harkkaviikko! Viikossa on mennyt hurauksessa. Työskentelyä miesten osastolla, hektistä aikaa talolla ja ensimmäinen miljoonani!

Paikallisessa lounaalla. Kajaanijengi valmistautukaa

Viimeinen viikko harjoittelussa pyörähti käyntiin maanantaina. Olin jälleen takaisin miesten osastolla ja tarkoituksenani siellä oli tehdä  yksi koulutehtävä alta pois. Rutiinit pyörivät miesten osastolla normaaliin malliin. Yllätyksekseni sain huomata, että osaston hoitohenkilökunta oli vaihtunut. Sehän ei menoa haitannut, päin vastoin pääsin tutustumaan lisää uusiin ihmisiin. Hoitohenkilöstön vaihtuminen tarkoitti myös sitä, että olin kummallisesti vaihtanut paikkaa räkänokasta työntekijään, joka osasi rutiinit ja pystyi toimimaan varteen otettavana työntekijänä.

Kili vielä viimeisiä kertoja iskee silmää sairaalalle

Viikon mittaan sain, jopa muutamaan kertaan ohjata uusia työntekijöitä osaston työtapoihin. Työtehtävät olivat viikon ajan lääkärin kierrosten avustaminen (huom. yksin :D), haavasiteiden vaihto ja lääkkeiden jako. Jostain syystä minua ei vieläkään hyväksytty siivoamaan. Kuulemma valkoiset eivät siivoa. Perjantaina kävin viemässä kaiken hoitotyöhön liittyvän omaisuuteni sairaalaan ja se oli sitten siinä!

työmatkalla

työmatkalla

Talolle on viikon vaihteessa pärähtänyt jälleen lisää jengiä. Kolme lähihoitaja opiskelijaa ja kaksi opettajaa. Meitä on nyt talolla 11 kappaletta eli muutamat ovat myös lähteneet :( Uusien asukkien saapuminen on tuonut uudenlaista vipinää. Minusta on ollut mukava katsella näin kokeneempana eli konkarina tulokkaiden kulttuuriin laskeutumista. Hyvinhän se on mennyt.

miljoonat paukkuu!

Tosiaan tästä alkaa sitten muutama lomaviikko täällä Afrikan maalla. Ensiviikon alusta tänne karauttaa Kajaanin lisäys, jonka kanssa alkaa intensiivikurssi Tansanian ihmeisiin.

Jooh eipä tässä taas tämän kummempaa. Katsellaan lisää ensiviikolla!

näin sitä mennään!

Hei kaikki.

Viikko numero 9. Kilimanjarolta on toivuttu, arkiviikot alkavat kypsyttämään ja viikonlopuksi lähteille.

alas päin mennän

aamu numero 6.

ta ta da taa da taa

Viime kirjoitus käsitteli tosiaan Kiliä kaikessa komeudessaan. Ei oikein tahdo uskoa, että tuli käytyä tuolla huipulla. Melekosta! Laskeutuminen vuorelta on sata kertaa helpompaa henkisesti ja fyysisesti kuin ylös meno. Kiipeämisessä täytyy huomioida aika ja vuoristotaudin oireet. Kun kiipeäminen otti sen 5 päivää niin alas tulossa kesti 5 tuntia. Alaspäin kävelyssä on vaan se huonopuoli, että se on hiukan raskasta polville ja jaloille.

vkl. grillibileet

Kilimanjaron luonnonpuistosta laskeutuminen takaisin sivistyksen pariin tuntui samanlaiselta shokilta, kun koko Afrikkaan tuleminen. Tuntuu, että vuoristoalue on aivan eri ulottuvuudesta, kun sen juurilla sijaitsevat kaupungit ja alangot. Kun istuin autossa katsellen ohi vilisevää maisemaa tuli mieleen, että tosiaan mehän olemme Afrikassa. Talolla odotti mukava yllätys, nimittäin talon isäntä Louis oli saanut lapsen vaelluksen aikana. Tätä merkkipäivää juhlistettiin sitten oikein kunnolla. Samalla juhlittiin tietysti Kilimanjaron valloittajia ja muutamia läksijäisiä.

siellä se komeilee!

Maanantaiaamu tuntui hyvin epätodelliselta. Vuori näkyi kirkkaalla taivaalla hyvin. Takaisin arkeen! Tällä viikolla työt eivät jatkuneet enää leikkurissa. Maanantaina sairaalalle tuli suru-uutisia, kun yksi henkilökunnan jäsen oli menehtynyt. Kyseinen herrasmies oli minunkin blogissa esiintynyt kokenut konkari leikkaus-salista. Tiistaina aloitin synnytysosastoon tutustumisen. Tulisin olemaan siellä tämän viikon ja ensiviikolla, joka on viimeinen viikko, menen takaisin miestenosastolle.

Viikko synnärillä oli paljolti ihmettelemistä ja lääkäreiden avustamista osaston kierroksilla. Paljon oli odottelua ja katselua. Tässä kohtaa alkaa harkka hieman tökkimään ja lomailu alkaa hiipimään jo mieleen. Synnytyksiä oli viikon aikana yhteensä n. 10 kappaletta ja niistä 9 tehtiin keisarinleikkauksina. Harmillisesti yksi normaalisynnytys, joka viikon aikana sattui, tapahtui minun olessa muualla. Se jäi siis kokematta.

yksi myky hengilee lasikopissa. 

synnytyspeti. Näitä löytyi osastolta 3 kappaletta

mittailuun

kolme mykyy hengailee samassa lasikopissa

Viikonloppuna lähdimme käymään yön yli reissulla kuumilla lähteillä. Ruoka oli hyvää ja keli sateinen. Sade ei kuitenkaan meitä lannistanut. Louis oli jälleen järjestämässä retkeä ja ei voi muuta sanoa kuin hyvä, että oli! Mahtava reissu ja mukavaa rentoutumista. Kuvia ei tullut otettua lähteiltä, kun keskittyminen meni muuhun. Sade osaltaa myös piti kännykät piilossa.

Viimeinen työviikko ensiviikolla. Sitä odotellessa...

Ei muuta kun ensiviikkoon.

terveisin Tane.

0 päivää jäljellä! Joka puolella on pimeää. Taskulampun valo valaisee vaimean sinisenä edessä kiemurtelevaa polkua. Sydän jyskyttää rinnassa niin, että korvissa soi. Korvat loksahtavat välillä lukkoon. Silmissä sumenee ja pala tuntuu kurkussa.

Viikko numero 8. alkaa aamulla ja on jännitystä täynnä. Viikon työtunnit on tehty sisään ja nyt on aika suunnata nokka kohti Kilimanjaroa.

Kili

Päivä 1. 

Kello 6:45 maanantai aamu. Herään veden rapinaan kattopelleissä. Eilen vuori näkyi kaikessa komeudessaan koko päivän. Tänään on harmaata ja vettä sataa aika ajoittain. Kurkistan ikkunan raosta kohti pohjoista. Mitään ei näy.

Aamu numero 1.

Tänään alkaa seikkailu kohti Afrikan korkeinta vuorta Kilimajaroa. Viime viikon aikana oppaamme Genes on käynyt talolla kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla hän toi tarvittavat varusteet retkeä varten ja eilen hän kävi mittaamassa retkeläisten happisaturaatiot ja kyselemässä yleisestä voinnista. Nyt kaiken pitäisi olla valmista.

Hiukkasen odottelun jälkeen talon pihaan kurvaa daladalan näköinen auto. Auto on täynnä ihmisiä niin, että vain kaksi paikkaa auton keskellä ovat vapaina. Etupenkiltä hyppää ulos pitkä mies. Hän on opas numero 2. ja nimeltään Musa. Tässä kohtaa yltyvä sade ei näyttänyt vähentävän miehen intoa ja hän ojensi retkeläisille kaksi jätesäkkiä. Kehotus kuului, että rinkan sisältö pitää pakata säkkeihin, jotta kamppeet pysyisivät kuivina. Nopean uudelleen pakkauksen jälkeen hyppäsimme auton kyytiin ja rymistelimme talon porteista ulos.

Määränpäänä siis on Machame gate, yksi lukuisista porteista, joista lähtee reitti kohti Kilimanjaron huippua. Matka autossa, kului hiljaisuuden vallitessa. Jännitys kasvoi joka kuluva sekunti, kun auto lähestyi ja nousi kohti porttia.

Päivän tavoitteena oli ilmoittautua Kilimanjaron kansallispuiston alueelle ja aloittaan patikointi kohti ensimmäistä leiripaikkaa. Harmillisesti ensimmäinen päivä oli sateinen ja oikeastaan koko matkan leiriin satoi vettä niin, että kaikki paikat olivat märkinä. Oli poka märkää!

Nyt sitä mennään t. retkeläiset Taneli ja Nea

Leviät on tiet Kilillä

Surkea blue monkey kannusti matkan aloittavia

nöö nöö nöö...

Leiriin päästiin hyvissä ajoin. Machame camp sijaitsee jo yli 2000 metrissä, joten kelit alkoivat olemaan lähempänä suomalaisen sydäntä. Läpi märkänä oli kylmää. Märät vaatteet pois ja kuivaa päälle. Teehetken ja päivällisen jälkeen oli luonnollista mennä nukkumaan, koska auringon laskettua oli pilkkopimeää.

Päivä 2.

Klo 6:30 tiistai. Herätykseksi kuuluu vaimea koputus teltan seinään. Yksi, myöhemmin tarjoilijaksi ilmenevä henkilökunnan jäsen, avaa teltan ulko oven. Kysymys kuuluu, maistuuko tee?

Aamu numero 2.

Aamurutiineihin kuuluu herätys noihin aikoihin. Heti ensimmäisenä on luvassa "bed tea" eli sänkyyn tarjoiltu kupponen kuumaa. Nea toteaa, että on olo kuin prinsessalla. Tämän jälkeen alkaa kömpiminen pusseista ulos. Kuulen kuinka teltan kangasta vasten edelleen ropisee pisaroita. Ulkona ollaan pilvessä. Sademetsä jäi maanantain kävelyn jälkeen miltei taakse ja nyt leiri seisoi niin sanotulla Heather zone eli noin vapaasta Suomennettuna Tuija alueella. Nimitys alueelle tulee sen kasvustoa dominoivan Tuijapuuta muistuttavan kasvin mukaan. 

Leirialue ammottaa tyhjyyttään. Kaikki meni jo.

Johan ne Matti Myöhäisetkin pääsevät matkaan.

Toista päivää kuten ensimmäistäkin varjostaa pilvet ja sateet. Oikeastaan koko matkan rinnettä ylöspäin ropisee taivaalta mallaa. Kun veden tulo hetkeksi lakkasi, niin tallustimme muuten vaan pilvien keskellä. Näkyvyys oli aikalailla nollassa ja myös kamera pysytteli povitaskun uumenissa.

5. tunnin ylämäkipatikoinnin jälkeen aloimme laskeutumaan pienen laakson pohjalle. Olimme saapumassa leiriin nimeltä Shira cave camp.

Shira cave leiri on jo melkoisissa atmosfääreissä, nimittäin se komeilee 3750 metrin korkeudessa. Samalla oma korkeusennätykseni alkoi lähestymään. Etelä-Amerikassa taidettiin bussin kiidätettävänä käydä 4000 metrissä. Pilvimassa ei ollut vieläkään antanut yhtään armoa. Saavuimme leiriin pilvien keskellä, jotka lymyilivät pahaenteisesti leirin yllä pimeän tuloon asti.

Pilvessä naurattaa...

Näkyvyys 0

Tässä vaiheessa onkin hyvä esitellä vähän retkikunnan leiriytymisvarusteita. Oma telttakylämme koostui kahdeksasta teltasta. Teltoista viisi kappaletta olivat tarkoitettu majoittumista varten. Loput kolme telttaa toimivat keittiö-, vessa- ja ruokailutelttoina.

(vas) keittiöteltta ja henkilökunnan nukkumisteltta

Ruokailuteltta

Nukkumistelttoja

Ja tietysti vessateltta

Pilvisissä tunnelmissa menimme nukkumaan. Tässä vaiheessa kaikki kamppeet kenkiä myöten alkoivat olemaan märkänä. Toivo poutaisemmista keleistä alkoi hiipimään retkikunnan mieliin.

Päivä 3.

Klo 6:30 keskiviikko. Hengitys höyryää makuupussin raosta. Ovelle ilmestyy tuttu tarjoilija teekuppeineen. Höyryävä kuppi kädessä ihmettelen teltan katossa olevia vesipisaroita. Mitään ei tapahdu.. Aivan kuin vesipisarat olisivat jäässä.

Pilvet ovat tipotiessään. Tilalle on tullut jäätävän kylmää ilmaa. Lämpötila on pakkasen puolella.

Näkymä teltan ovesta. Kaukaisuudessa häämöttää Meru-vuori

Aamu numero 3.

Teltan katot jäässä ja vuori komeilee taustalla

Lisää kuvateksti

Kolmannen päivän epistolassa oli niin sanottu acclimatisation day. Päivän aikana olisi tarkoituksena antaa elimistölle ns. varaslähtö tulevaan koitokseen korkeuden siedossa. Päivän aikana kiipesimme paikkaan nimeltä Lava tower, joka on valtava vulkaaninen kiven möhkäle. Tornissa pidimme lounastauon, jonka jälkeen suuntasimme takaisin alaspäin kohti leiriä nimeltä Barranco camp. 

Machame reitti on siitä erikoinen Kilimanjaron reiteistä, että sillä ei tarvitse varata erikseen päivää korkeuteen totutteluun. Acclimatisation day :t näyttelevät tärkeää roolia, kun ollaan kiipeämässä vuorille. Ilman niitä ei elimistöllä ole tarpeeksi aikaa totuttautua korkeuteen ja vuoristotauti on todennäköisempi riesa.

Nyt revitään ennätyksiä. 4000 metrin viivan ylitys. Kylläpä jännittää.

Lava tower  häämöttää polun päässä. Kili pilvien takana vasemmalla

Hot lunch eli kuumaa kamaa

Genes (pomo-opas), Nea ja Taneli 4600 metrin korkeudessa.

Lounaan jälkeen alkoivat sitten ensimmäiset korkeuden tuomat oireet. Nea valitteli huonovointisuuttaan jo lounaan aikaan, kun taas minulla jyskyttävä päänsärky alkoi orastelemaan. Oireet olivat pieniä ja opas kehotti meitä odottelemaan, josko päästään takaisin vähän alemmas. Kuitenkin ensimmäisten oireiden jälkeen alkoi mietityttämään. Mitähän tästä tulee melkein 2000 metriä korkeammalla. Iltapäiväksi laskeuduimme leiriin, jossa teen ja illallisen jälkeen uni maittoi. Ennen nukkumaan menoa pääsimme ihastelemaan pilvetöntä tähtitaivasta ja alhaalla kimaltelevaa Moshin kaupunkia. Harmillista, että kännykän kamerat eivät pimeässä ole hyödyksi.

Päivä 4.

Aamu numero 4.

Kello 06:30 torstai aamu. Hengitys höyryää, kun pakkaan makuupussia. Kädet tuntuvat kohmeisilta. Silmät tuntuvat raskailta, vähän huonosti nukutun yön jälkeen.

Lisää kuvateksti

Neljäs päivä oli pitkä. Edeltävänä iltana oppaamme kehotti meitä olemaan aamulla pakkausten kanssa valmiina jo ennen aamupalaa. Päivän aikana tulisimme kävelemään tähän mennessä pisimmän matkan ja ajan. Vuorella tosiaan matkaa mitataan tunneissa eikä kilometreissä.

Kävelimme lounastamaan seuraavaan leiriin, johon emme kuitenkaan jääneet yöksi vaan jatkoimme lounaan jälkeen vielä toiset n. 3 tuntia Kilimanjaron perusleiriin nimeltä Barafu camp. Kävelyä päivälle tuli yhteensä n. 6 - 7 tuntia.

Pitkän päivän alkuun oli luvassa kuitenkin yksi reissun hauskimmista osista nimittäin Barranco wall. Tämä osuus reitistä on käytännössä suoraa ylöspäin kipuamista. Välillä oli sen verran kinkkisiä paikkoja, että täytyi käyttää myös käsiä.

Aurinko paistaa ja kili nauraa

Valmiina kiipeilemään

Barranco wall. Tarkkanäköisimmät voivat erottaa ihmisiä

Haaheehehehahaa..

Tauko reunalla

Nea, Apuopas Musa ja Taneli

Seinämän jälkeen jatkoimme taas tavalliseen tapaan tallustamista. Kävellessä tunnustelimme vuoristotaudin oireita, joita ei onneksi kummemmin sen päivänä aikana ilmennyt. Pientä pään jomotusta oli välillä, mutta se näytti tottelevan hyvin, kun muisti vain hengittää syvään. Ruokahaluttomuus uutena oireena alkoi riivaamaan. Iltapäiväksi pääsimme perille Barafu camp leiriin. Kävely tahti oli päivän aikana alkanut hidastumaan. Korkeuden lisääntyessä, hapen määrä pienenee. Kaiken lisäksi hiljalleen käveleminen antaa elimistölle aikaa tottua alituiseen nousevaan metrimäärään.

Perusleiri.. Vielä naurattaa

Askeleen mitta alkaa lyhenemään

Peruskämpistä on komeet maisemat. Vuori näkyy = Selfie time

Kovaa duunii.

14 henkiseen retkikuntaamme kuului meidän lisäksi kaksi kappaletta oppaita, kokki, tarjoilija, leirin johtaja, vessa mestari ja kuusi kappaletta kantajia. Kyllä vain. Me emme kantaneet itse omia ryysyjämme vuorelle, vaan tähän asiaan erikseen vihkiytyneet kantajat olivat työn takana. Kantajien työtä ei voinut kuin suu auki ihmetellä. Kantajan lastiin saattoi kuulua rinkan lisäksi pään päälle sijoittuva esine, joka saattoi painaa jotain väliltä 10-20 kiloa. Koko muu retkikunta, me ja oppaat pois lukien, lähtivät aina viimeisenä leiristä purun jälkeen. He kiiruhtivat meistä ohi ja olivat ennen meidän saapumista pystyttäneet jo leirin uudelle leiripaikalle.

koko jengi!

Perusleiriin saavuttuamme n. klo 16:30 oli kiire syödä illallinen, jonka jälkeen painuimme nukkumaan, sillä herätys tulisi olemaan vielä saman päivän nimissä klo 23:00.

Päivä 5.

klo 00:00 perjantai aamu. Pitkät kalsarit, housut, toppahousut, t-paita, paita, fleece, toppatakki, pipo ja hanskat. Kaikki on päällä mitä löytyy. Taskulamppu valaisee lumista maata. Etelässä siintää kaupungin valot niin kauas, että ne sekoittuvat taivaalta kimaltaviin tähtiin. Otava-tähtikuvio erottuu kaupungin yllä taivaan rannassa. Päässä suhisee into ja pelko tulevasta.

Aamu numero 5. (vielä naurattaa)

Otsalampun valossa maasta erottuu lumi ja jää

Lisää kuvateksti

Klo 00:30 pääsimme aloittamaan tarpomisen kohti Kilimanjaron huippua. Oppaat kuvasivat reittiä huipulle seuraavasti. Ensin aloitamme ns. warm up osiolla, jossa kävelimme louhikon ja kallioiden keskellä. Vaihe kesti n. tunnin, jonka jälkeen pystyimme näkemään muiden kiipeäjien otsalamppujen letkasta muodostuvan vaiheen eli zig zag.

Serpentiinipolku kiemurteli loputtoman näköistä vuoren rinnettä ylöspäin. Edelleen oli niin pimeää, että taskulampun valon ympärillä ei ollut muuta kuin mustaa. Reilun 3 tunnin kiipeämisen jälkeen alkoivat vaikeudet. Sydän jyskyttää rinnassa niin, että korvissa soi. Korvat loksahtavat välillä lukkoon. Silmissä sumenee ja pala tuntuu kurkussa.

Vähähappisuuden ja korkeuden aiheuttama fyysinen tuska ja hampaiden kiristys pisti retkikunnan ensikertalaiset koville. Kiipeämistahdin koko ajan hidastuessa matka vaikutti loputtomalta.

Urheita kiipeilijöitä

Good morning Kilimanjaro! Vihdoin aurinko nousi ja alkoi lämmittämään vuoren seinämiä

Väsyneet askeleet lopun jo häämöttäessä.

Hengittäminen tuntuu raskaalta. Liikun hädin tuskin, mutta sydän hakkaa silti kuin viimeistä päivää. Ajattelen, että vasen jalka, oikea jalka, vasen jalka jne.. Kohotan katsettani maasta ylöspäin ja näen kaukana otsalamppuja. Ne sekoittuvat taivaan tähtiin. Pääkipu hiipii takaisin. Ääh.. olen unohtanut hengittää. Vedän kylmää ilmaa nenän kautta keuhkot täyteen. Ei riitä. Avaan suun ja alan puuskuttamaan ja pään särky alkaa katoamaan. 

Vuoristotauti ei päästänyt ensikertalaisia helpolla. Oireiden vain pahentuessa ja levitessä päättivät oppaat alkaa hoitamaan niitä. Viimeinen tikki taisi olla, kun ilmoitin pääoppaalle, että päänsärky ei katoa enää, minua oksettaa sekä huimaa ja näössä on jotain vikaa. Kaikki on sumeaa. Hoidoksi oireisiin on happi ja särkylääkkeet. Happea tuutattiin maskilla niin, että hana oli auki kun opas laski kolmeen ja itse hengitin keuhkot täyteen. Hoidolla oireet helpottivat hetkeksi, mutta huumaava väsymys ei helpottanut. Täytyi vain jatkaa! Loputtomalta vaikuttavan taivalluksen jälkeen saavutimme lopulta kraaterin reunalle, paikkaan nimeltä Stella Point. Väsymys oli valtava, mutta ilo alkoi hiipimään retkikunnan mieliin.

Stella Point, vielä on hymyn kare tallessa

Janne Metsäkylä

Stella point ei kuitenkaan ole Kilimanjaron huippu. Huippu on nimeltään Uhuru peak. Huipulle tästä paikasta oli matkaa vielä n. tunnin verran. Viimeisestä tunnista ennen huippua ei paljoa ole muistikuvia.

En ole varma onko tuossa enää hymyä

Itkukin pääsi

Tie huipulle.

Perille päästiin ja vuori valloitettiin! Hurja kokemus! Olotila päällä on aikalailla kaikkien tunteiden kuohu. Tähän vaikuttaa myös vähähappisuus, joka sekoittaa sen verta tunteiden hallintaa, että tunne ryöppy on usein odotettavissa. Afrikan korkein kohta ja korkein vuori.

Ensiviikkoon.